Unesco julisti 1990-luvun kulttuurin vuosikymmeneksi ja sen
aikana lähti liikkeelle moni hyvinvoinnin edistämiseen tähtäävä hanke, mm. Arts
in Hospital-liike ja syntyi termi ”soveltava taide”. Soveltavan taiteen tavoitteena
on ollut hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen taiteen keinoin.
Taiteen tekeminen on luovaa ja aktiivista. Taiteen tekeminen
ryhmässä vahvistaa sosiaalisia taitoja, kun huomaa että on toisia, jotka käy
läpi samoja asioita, kuin itse. Oma itse unohtuu ja syntyy mahdollisuus
heittäytyä tekemään sellaista, mihin ei muuten rohkenisi. Taiteilija ohjaa
taiteen saloihin, ruokkii ja mahdollistaa osallistumisen. Kuvataiteilija
saattaa tehdä värimalleja tai esittää herätteleviä kysymyksiä, miten työtä
voisi jatkaa.
Sanataiteilija kerää osallistujilta runon osia ja kokoaa niistä
yhtenäisen tarinan. Muusikko näyttää tahtia ja kuvanuotteja, kun ikärouvien
rokkibändi soittaa.
Taiteen tekeminen on mahdollista meille kaikille. Miksi
sitten hoivaympäristössä ei puhuta taiteen tekemisestä vaan viriketoiminnasta?
Mistä viriketoiminta terminä on lähtöisin? Muutama vuosikymmen sitten
koulutettiin askartelun ohjaajia vanhainkoteihin ja kehitysvammalaitoksiin. Silloinen
hoito- ja ihmiskäsitys oli hyvinkin säilyttävä. Jotta potilaiden päivät
kuluisivat, heille tuli tarjota erilaisia virikkeitä. Ihmiskäsitys on
muuttunut. Puhunta on vaihtunut potilaasta asukkaaksi, asiakkaaksi tai
kuntoutujaksi. Tavoitteena on pärjätä kotona kaiken ikää. Kaikki nämä sanat
ovat aktiivisia ja tähtäävät omatoimisuuteen ja vahvistavat osallisuutta.
Puhunta, jossa tarjotaan viriketoimintaa kuntoutujille, on ristiriitainen.
Mitä lisäarvoa kuntoutumiselle tai asiakkuudelle taiteen
tekeminen tuottaa? Taiteen vapauttavassa ilmapiirissä saa hetken levähtää,
mutta samalla harjoittaa tärkeitä taitoja. Kuvataide ja musiikki tarjoavat
esim. motorisia ärsykkeitä. Teatteri-ilmaisussa harjoitetaan sosiaalisia
taitoja motoriikan lisäksi. Tekeminen on hauskaa, tulee väkisin ilo pintaan.
Hyvällä mielellä kuntoutuminen on helpompaa, kuin hampaat irvessä.
Taidetta on tuotettu projektiluonteisesti sote-palveluihin.
Rahoituksen loputtua toiminnalla ei ole ollut jatkuvuutta. Pitkäaikaisia
vaikutuksia ei ole voitu tutkia. Hallituksen kärkihanke neljän toimenpide kaksi,
prosenttiperiaatteen laajentaminen sosiaali- ja terveyspalveluihin tarkoittaa
projektiluonteisuudesta luopumista. Toimintakuluista prosentti toiminnalliseen
taiteeseen vahvistaa luovuuden ja taiteen vapauden tulemista osaksi
kuntoutumista ja arkea. Jokaisella on oikeus taiteeseen, sen saatavuus ja
saavutettavuus tulee turvata. Ei riitä, että tarjotaan virikkeitä, vaan
tarvitaan tiloja aktiiviselle, innostavalle tekemiselle. Tekemiselle, jolla on tavoite.
Hyvinä esimerkkeinä mm. muistisairaille järjestetyt sanataidetyöpajat.
Kalevalan luenta saa puhumattoman muistisairaan keskustelemaan Kalevalan
hahmoista. Kotiin vietynä tanssitaide saa liikuntakyvyttömän tuntemaan liikkeen
selkärangassaan. Nuori, joka ei uskalla ottaa kontaktia toisiin ihmisiin
sulautuu harrastajateatteriryhmään.
Taide kuuluu arkeen. Vaikkei sitä aina ymmärrä, taiteeseen
törmää kaikkialla ja onhan kirjasto käytetyin kulttuuripalvelu. Taidetta ei
tarvitse ymmärtää, se ei ole laastari. Sen sijaan taide herättää ajattelemaan
innostaa ja vapauttaa, mahdollistaa osallistumisen ja itse tekemisen. Omien
tuotosten näkeminen ja näkyväksi tekeminen vahvistaa itsetuntoa – minä pystyn
tähän, olen hyvä! Silloin kun taide on muun kuntoutuksen rinnalla, aamupuuron
keittoon sisältyy tarina ja tanssi, syntyy arkisiin askareisiin uudenlaista
mielekkyyttä. Ehkä kannattaakin nousta ja lähteä, pitää itsestä huolta koska
tämä päivä on hieno päivä.
Päivimaria Seppänen