tiistai 8. maaliskuuta 2016

"Pitäisköhä miun tehä vielä yks.."




Olen työskennellyt Paletti II –hankkeessa kuvataitelijana. Tämä kirjoitus on pieni tarina tutkimusmatkasta sote-kentälle.

Lähdin mukaan toimintaan, koska taiteilijana ja tulevana yrittäjänä halusin löytää uusia tapoja työllistyä ja soveltaa taiteellista osaamistani. Mielestäni kaikilla on oikeus ja tarve olla osallisena kulttuuriin. Silloin, kun keskustelu taiteen soveltamisesta hyvinvoinnin kentällä alkoi lisääntyä, halusin selvittää, soveltuisinko itse jotenkin taiteen tekijäksi sote-alalle.

Kuluneiden kuukausien aikana olen saanut paljon kokemusta ja tehnyt havaintoja, jotka eivät olisi muutoin tulleet koskaan mieleeni. Hankkeet ovat myös täydellinen tilaisuus verkostoitua. Oman kokemuksen hankkimisen lisäksi saatoin havainnoida, millaista on työskennellä ikäihmisten palveluissa.

Huomioita, kertomuksia, ajatuksia


Kun kehittelin ideoita ja etsin materiaaleja, kävin aina ensin tutustumassa paikassa ja selvitin millainen toiminta heille sopii​. Vedin taidetyöpajoja sekä ryhmille, että ikäihmisille henkilökohtaisesti.
- Välillä kävi niin, että osallistujia ei tullut, koska joku oli unohtanut koko asian tai informaatio ei kulkenut.

Työskentelin palvelutalossa, jossa asukkaat ovat muistisairaita. Yhdessä sosionomiopiskelijoiden kanssa loimme heidän kanssaan hiljalleen "ryijyn", usean vierailun aikana. Ryijy neulottiin käsin (arm knitting) kuteiksi revityistä vanhoista lakanoista. Silmukat ovat puikkojen sijaan käsivarsissa. Neulominen oli kaikille tuttua, joten jokainen pääsi jollain tavalla osallistumaan. Jos toisella kädellä ei voinut työskennellä, ohjaaja toimi toisena kätenä ja neulominen tapahtui yhteistyössä. Eniten yllätti muori, jonka näkö on jo hyvin huono, mutta kokeiltuaan hän neuloi kovaa vauhtia. Maalasimme ryijyä yhdessä vesiväreillä. Aika pysähtyi. Kaikki saivat hetken keskittyä vain väriin. Jopa eräs mummo, joka ei halunnut ensin osallistua, tarttui lopulta pensseliin, koska "tuolta puuttuu sitä vihreää väriä". Viimeisellä kerralla kyselimme ryijyä värjätessä todella hankaliakin arvoituksia. Ja yllättäen juuri se huononäköinen muori, joka oli aina saapuessaan hieman hämillään itkuinen, hymyili nyt leveästi maalatessaan ja huikkasi oikeita vastauksia. Oikeanlainen luova tekeminen siis selvästi avasi joitain kanavia.
  
- Usein kohtaaminen alkaa siitä, että ihminen täytyy houkutella osallistumaan​. Haasteena onkin löytää oikea tapa esittää asiat. Kannattaa miettiä valmiiksi muutama eri tapa, jolla aloittaminen helpottuu jos osallistujaa jännittää.
- En mie osaa  
- Nyt aloitetaankin vain sekoittelemalla värejä, kokeillaan ja etsitään värejä, joita haluaisimme käyttää.  Tässä on luonto-aihe. Mitkä värit on mielestäsi hienoja mitä luonnossa esiintyy?
- Tykkäät siis punaisesta. Huomaatko, tuohon kohtaan tarvitsisi laittaa punaista. Monesti tuo viimeinen toimi viimeistään, koska heistä oli helppo ajatella, että on jokin ns. työ tai tehtävä, joka tarvitsee tekijän. Tekeminen jatkuikin usein niin, että osallistuja itse tekee päätöksiä sillä perusteella;
- No mites tuo kohta, sinne tartteis varmaan sinistä?

Eräs mummo oli alusta asti vastahakoinen maalaamaan yhdessä. Hän sanoi useasti "Ei-ei". Kuitenkin aloitimme varovasti värityskuvien maalaamisella, josta houkuttelin hänet sekoittelemaan kaikenlaisia värejä paperille muuten vaan. Monessa kohtaa vaikutti siltä, että nyt loppui into kokonaan, mutta kun siirryin jälleen kerran näyttämään, kuinka voi maalata ruusun - hän seurasi silmä kovana puuhiani. Sitten hän otti ja maalasi hurmaavan kukkaiskuvan, jonka hän halusi huoneensa seinälle.

-Lulu Jokinen- 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti